Kaunista musiikkia ja sointuvia sävellyksiä ei voi kuvitella ilman kahta ainesosaa: ääntä ja rytmiä. Ja kun ääni syntyy soittimista, rytmin määräämiseen tarvitaan tarkka laite — metronomi. Se auttaa säveltäjiä ja esittäjiä tuntemaan teoksen sisäisen sykkeen paremmin ja pitämään tempon tasaisena. Tämän välttämättömän apuvälineen historia ulottuu lähes viiden vuosisadan taakse.
Metronomin edelläkävijänä pidetään Galileo Galileita. Hänellä ei tietenkään ollut mitään tekemistä musiikin kanssa, mutta jo 1500-luvun jälkipuoliskolla hän ymmärsi heilurin periaatteen: hän havaitsi, ettei heilahduksen laajuus vaikuta rytmiin ja että heiluri heilahtelee tasaisesti eli isokronisesti. Seuraavien kahden vuosisadan aikana useat rakentajat kehittivät tätä ajatusta:
Itse keksintö kuuluu kuitenkin Johann Nepomuk Mälzelille, joka patentoi laitteen vuonna 1816. Tämä saksalaissyntyinen muusikko tuli kuuluisaksi ei niinkään sävellyksistään kuin insinöörisaavutuksistaan. Hän oli Ludwig van Beethovenin ystävä, rakensi tälle kuulotorven ja keksi lisäksi nykyisten syntetisaattorien edeltäjän. Mälzel valmisti metronomeja sarjatuotantona ja antoi niille muodon, joka tunnetaan tähän päivään asti. Ei ole sattumaa, että klassiset heilurimetronomit kantavat yhä merkintää „M. M.“ („Mälzelin metronomi“), jota seuraa tempoluku.
Vaikka ensimmäinen metronomi oli erittäin hyvä nykyistenkin mittapuiden mukaan, tiede ei pysähtynyt: tutkijat yrittivät lisätä siihen jotain omaansa ja parantaa sitä. Se tehtiin muusikkojen hyväksi, jotta he voisivat määrätä tempot, säätää rytmit ja soittaa musiikkia, joka kykenisi tempaamaan yleisön mukaansa:
Silti yritykset eivät aina onnistuneet: asiantuntijat ovat yksimielisiä siitä, ettei Mälzelin metronomia koskaan onnistuttu ylittämään. Syy on yksinkertainen: laitteet rakensivat insinöörit, jotka tiesivät vähän musiikista ja siitä, miten rytmiä määrätään, kun taas Mälzel oli yhtä aikaa mekaanikko ja muusikko ja ymmärsi molemmat maailmat.
Nykyaikaisten metronomien synty liittyy läheisesti sähköön. 1900-luvun puolivälissä alkoi Franz-laitteiden valmistus, jossa Mälzelin mallia paranneltiin. Tätä valmistusta jatkui viime vuosisadan loppuun asti; metronomi toimi millä tahansa pinnalla eikä enää juuttunut. Elektronisista metronomeista tuli entistä pienikokoisempia, tarkempia ja monipuolisempia: monet tarjosivat myös viritysääniä, eri tahtilajeja ja säädettävän painotuksen ensimmäiselle iskulle.
Nykyään muusikot eivät enää tarvitse mitään heiluria: rytmin määräämiseen riittävät verkkopalvelut, eikä erityisten laitteiden ostaminen ole tarpeen. Portaalimme antaa sinun käyttää metronomia täysin ilmaiseksi: aseta vain tempo iskuina minuutissa ja paina „Käynnistä“. Yleiskatsauksen kaikista nopeuksista löydät tempotaulukosta, ja tärkeimmät muodot esittelemme metronomityypeissä.